Pikku Mari ja muita kertomuksia

Oli kaunein kesäsydän. Auerta oli ilmassa ja auringonlämpö, ikäänkuin suudellen maaemoa, loihti sen povesta kaikellaista kauneutta esiin. Nurmi vihannoi rehevänä, tumman viheriänä, ja rehevää oli muukin kasvullisuus. Sinivuokot, voikot ja muut kukkaset heloittivat kaikessa kauneudessaan.

Ihana ilma houkutteli minut ulos. Lähdin maantietä myöten tavallista pitemmälle kävelymatkalle. Tiellä ei näkynyt laisinkaan ihmisiä, sillä maamiehet olivat kaikin mikä missäkin työssä. Olin kävellyt noin kolmisen kilometriä, kun tapasin maantienojan partaalla istumassa noin kahdeksanvuotiaan tyttösen. Tytöllä oli kaunis keltainen, pitkä tukka, mutta se oli aivan ruokkoamatonna ja riippui hartioilla valtoinaan. Hänen kasvojensa piirteet olivat kauniit ja terävät, silmät vilkkaat, mutta vaatteet hyvin repaleiset; hame paikoin melkein vyötäreisiin asti halki.

Kun olin tullut tytön kohdalle, sanoi hän iloisesti: »hyvää päivää.»

Seisahduin.

»Kenenkäs lapsia sinä olet?» kysyin.

»Niin, ettekö tunne minua», sanoi tyttö, nauraa kiherrellen ja väännellä kiemuroiden itseään.

»En todellakaan tunne sinua», vakuutin.

»Nyt narraatte minua, ihi, hi», sanoi tyttö nauraa hihittäen.

»Kyllä se on totta, etten tunne sinua; mutta voithan nyt sanoa minulle, kenen lapsia olet, että vasta tuntisin sinut.»

»No senhän minä olen Kalasen-Iskon tyttö. Tottahan tunnette vanhempani.»

»Kyllä tunnen. Onko vanhemmillasi montakin lasta?»

»Onhan meitä neljä, ja minä olen vanhin.»

»Onko teillä oma talo?»

»Eikä ole. Tuolla Rakolan puhdossa me asumme eräässä talossa huonemiehinä.»

»Ovatko vanhempasi rikkaita vai köyhiä?» kysyin, vaikka tiesinhän jo, etteivät he suinkaan rikkaita olleet.

»Sitäpä en minä tiedä, mutta arvelen, ettemme taida kovinkaan rikkaita olla —i—hi—. Mihin te nyt olette menossa?» Näin sanoen katsoi tyttö minua lempeän veitikkamaisesti silmiin.

»Lähdinpähän vaan huvikseni kävelemään. Mutta etpä sinäkään tunne minua.»

»Tunnenpa, tunnenpa —i—hi.»

»Sanopas, mistä olen?»

»Tuolta kirkon kohdalla olevasta talosta.»

»Kirkon kohdalla on monta taloa.»

»Siitä keltaisesta —i—hi—hi, ettekös olekin?»

»Siitä olen, oikeassa olet.»

»Enkös tuntenutkin —i—hi.»

»Tunsit, tunsit. Mutta mikäs se sun nimesi olikaan?»

»Mariahan se on vain.»

»Onko se mikään vain? Se on kylläkin kaunis nimi noin sievälle tyttöselle.»

»Enhän minä ole mikään sievä. Minulla on näin resuiset vaatteet», sanoi tyttö ja katseli repaleisia verhojaan.

»Kyllä silti tyttönen voi sievä olla, vaikkei olekaan eheitä ja kauniita vaatteita», sanoin häntä lohdutellen.

Seurasi tovi äänettömyyttä.

»Ettepä arvaa, mitä täällä minun helmassani on», sanoi tyttö, taasenkin ilostuen, ja katsoi hymyssä suin veitikkamaisesti minua silmiin. Hänellä oli vyöliinakulu, johon hän näytti jotakin käärineen.

»Mistäpä minä tietäisin, mitä sinä sinne olet tallentanut.»

»Onkos teillä lapsia?» kysyi hän sitten, ikäänkuin kääntäen puhetta toisaalle.

»Onhan niitä kuusi kappaletta», vastasin.

»Mutta ne ovat jo liian suuria.»

»Ei, ei. Vanhin on vähän sinua isompi, muut melkein järkiään sinun kokoisiasi.»

Pikku Mari ja muita kertomuksia