Phaidra
Hippolytos. Theramenes.
HIPPOLYTOS. Tein päätökseni, Theramenes: lähden. Troizenin jätän epäilyksen tähden, mi mua kalvaa. Ah, ma punastun jo pitkää täällä toimettuutta mun! Kuus kuuta poissa ollut taatto on, en tiedä, alla minkä auringon, en, mitkä heittää häntä hyrskyt, vahdot.
THERAMENES. Hakea mistä, herra, häntä tahdot? Jo vuoksi pelkosi tuon oikeimman uhmailin Isthmoon kahden meren vimman, kyselin, tutkin teitä Theseuksen virroilta kuolon, mailta manan uksen; on tiedusteltu Elis, Tainaros, myös meri, minne sammui Ikaros. Mit' enää toivot? Mikä ilman-ala vois olla isäs piilopaikka sala? Kenties ei taattos itse tahdokaan, salasta hän ett' ilmi saatetaan? Kenties, sill'aikaa kuin on tuska meillä, hän tyynnä kulkee lemmen lehtoteillä, tuo urho, uutta vartoin suudelmata…
HIPPOLYTOS. Ma pyydän: kuninkaalle kunniata. Hän jättänyt on erheet nuoruuden, ei enää orja halpain kahletten. Jos on hän, on hän yksin Phaidran vanki, ei kateensyitä enää hälle hanki. Hakien häntä seuraan tehtävääni ja pääsen täältä, missä pyörtyy pääni.
THERAMENES. Ah, mistä asti paikkaa pakenet, kuss' elit lapsuuspäivät herttaiset, miss' unohdit sa myöhemminkin tovin Ateenan humut sekä loistot hovin. Salaisen vaaras, murhees tietää soisin.
HIPPOLYTOS. Tuo onnen aik' on mennyt. Kaikk' on toisin, siit'asti kuin sai seutuun rauhaiseen tuo tytär Minoon Ja Pasiphaen.
THERAMENES. On tuttu mulle tuskiesi syy: se Phaidra on, mi tääll' on onnes kyy, tuo turman emintimä. Tuskin näki hän sun, maanpakolaiseks kun jo teki. Mut tylsä on jo tutkain vaimon vihan, mi sua etsi, ellei poikki ihan. Ei tarvis lie sun vuoksi naisen huolla, mi kuoleva on taikka tahtoo kuolla; on sairas Phaidra, outo häll' on tauti, ei elostaan, ei auringosta nauti; kutoa kuinka vois hän vaaraa sulle?
HIPPOLYTOS.
Vihansa heikko pelon syy ei mulle.
Ma vihollista toista pakenen,
Arikia on nimi armas sen,
tuon meille turmaa tuovan heimon jatko.
THERAMENES.
Sinäkin — kuinka? — häntä vainoatko?
Rikkoivat veljet, viaton on sisar,
tuo hertas, vaikka veren julman pisar.
Vihaatko syyttömiä sulojansa?
HIPPOLYTOS.
Jos vihaisin, en karttais katsettansa.
THERAMENES. Syyn oikean sun pakoos selitänkö? Tuo jumal-ylväs Hippolytos, hänkö, mies lemmen kahlehisin taipumaton, isänsä erheen valtaan vaipumaton, nyt Aphroditen alammainen oisko, tajuta Theseuksen virheet voisko? Uhraatko muiden kuolevaisten tapaan jo lemmen alttarille tahtos vapaan? Rakastat, prinssi?
HIPPOLYTOS. Mitä lausut mulle? Mun tunnet, aatoksein on auki sulle, tää sydän ylväs, ylenkatseellinen, — sen oisko häpeää nyt sykkiminen? Imetti amazoni-äiti mun, sain hältä mielen kovan, karaistun; mut myöhemmin, kun vartuin mieheksi, ihastuin, tuntiessa itseni. Niin kiinnyit minuun, niin sa kerroit tarun minulle taatostani, tuiman, karun; vereni hehkui, sydän sykki tulta, kun kuulin sankartyöt ma suuret sulta. Kuvasit urhon mulle miekkoineen, mi korvas maailmalle Herakleen, mi pedot tappoi, rosvot rankaisi, luut Peripheteen hajan heitteli ja Kreta huurui Minotauroon verta, Prokrustes, Kerkyön sai koston kerta. Mut haastoit myöskin hämärämmät työt, halujen päivät, lemmen vienot yöt, Helenan ryöstön, vanhempainsa vimman, ja itkut Periboian ihanimman. Nimeä monta muuta, perhosia, tuon liekin liedon kaikki polttamia; hylätty Ariadne, saaren tytti; ja vihdoin Phaidra, joka urhon sytti. Sa muistat, usein kesken kertomasi sua pyysin säästämään jo sanojasi; tuon halvan poistaa öisin puolen toisen tarusta tahtonut ma miehen moisen. Ieskö sama nyt mun sortaisko? Niin alas jumalat mun murtaisko? Työt uljaat puhdistaa voi Theseuksen, mut mitkä mulle soisi puolustuksen? Isäni suuren ansioita vailla en saa myös rikkoa ma taaton lailla. Mut jos mun sentään täytyis lannistua, Arikia ei varmaan voita mua. Muistaisi enkö iki-estettä, mi meidät erottaa? Ah, tiedät sä: ei koskaan sulhoa suo murheiselle isäni Pallantidein sisarelle,
1118093140
HIPPOLYTOS. Tein päätökseni, Theramenes: lähden. Troizenin jätän epäilyksen tähden, mi mua kalvaa. Ah, ma punastun jo pitkää täällä toimettuutta mun! Kuus kuuta poissa ollut taatto on, en tiedä, alla minkä auringon, en, mitkä heittää häntä hyrskyt, vahdot.
THERAMENES. Hakea mistä, herra, häntä tahdot? Jo vuoksi pelkosi tuon oikeimman uhmailin Isthmoon kahden meren vimman, kyselin, tutkin teitä Theseuksen virroilta kuolon, mailta manan uksen; on tiedusteltu Elis, Tainaros, myös meri, minne sammui Ikaros. Mit' enää toivot? Mikä ilman-ala vois olla isäs piilopaikka sala? Kenties ei taattos itse tahdokaan, salasta hän ett' ilmi saatetaan? Kenties, sill'aikaa kuin on tuska meillä, hän tyynnä kulkee lemmen lehtoteillä, tuo urho, uutta vartoin suudelmata…
HIPPOLYTOS. Ma pyydän: kuninkaalle kunniata. Hän jättänyt on erheet nuoruuden, ei enää orja halpain kahletten. Jos on hän, on hän yksin Phaidran vanki, ei kateensyitä enää hälle hanki. Hakien häntä seuraan tehtävääni ja pääsen täältä, missä pyörtyy pääni.
THERAMENES. Ah, mistä asti paikkaa pakenet, kuss' elit lapsuuspäivät herttaiset, miss' unohdit sa myöhemminkin tovin Ateenan humut sekä loistot hovin. Salaisen vaaras, murhees tietää soisin.
HIPPOLYTOS. Tuo onnen aik' on mennyt. Kaikk' on toisin, siit'asti kuin sai seutuun rauhaiseen tuo tytär Minoon Ja Pasiphaen.
THERAMENES. On tuttu mulle tuskiesi syy: se Phaidra on, mi tääll' on onnes kyy, tuo turman emintimä. Tuskin näki hän sun, maanpakolaiseks kun jo teki. Mut tylsä on jo tutkain vaimon vihan, mi sua etsi, ellei poikki ihan. Ei tarvis lie sun vuoksi naisen huolla, mi kuoleva on taikka tahtoo kuolla; on sairas Phaidra, outo häll' on tauti, ei elostaan, ei auringosta nauti; kutoa kuinka vois hän vaaraa sulle?
HIPPOLYTOS.
Vihansa heikko pelon syy ei mulle.
Ma vihollista toista pakenen,
Arikia on nimi armas sen,
tuon meille turmaa tuovan heimon jatko.
THERAMENES.
Sinäkin — kuinka? — häntä vainoatko?
Rikkoivat veljet, viaton on sisar,
tuo hertas, vaikka veren julman pisar.
Vihaatko syyttömiä sulojansa?
HIPPOLYTOS.
Jos vihaisin, en karttais katsettansa.
THERAMENES. Syyn oikean sun pakoos selitänkö? Tuo jumal-ylväs Hippolytos, hänkö, mies lemmen kahlehisin taipumaton, isänsä erheen valtaan vaipumaton, nyt Aphroditen alammainen oisko, tajuta Theseuksen virheet voisko? Uhraatko muiden kuolevaisten tapaan jo lemmen alttarille tahtos vapaan? Rakastat, prinssi?
HIPPOLYTOS. Mitä lausut mulle? Mun tunnet, aatoksein on auki sulle, tää sydän ylväs, ylenkatseellinen, — sen oisko häpeää nyt sykkiminen? Imetti amazoni-äiti mun, sain hältä mielen kovan, karaistun; mut myöhemmin, kun vartuin mieheksi, ihastuin, tuntiessa itseni. Niin kiinnyit minuun, niin sa kerroit tarun minulle taatostani, tuiman, karun; vereni hehkui, sydän sykki tulta, kun kuulin sankartyöt ma suuret sulta. Kuvasit urhon mulle miekkoineen, mi korvas maailmalle Herakleen, mi pedot tappoi, rosvot rankaisi, luut Peripheteen hajan heitteli ja Kreta huurui Minotauroon verta, Prokrustes, Kerkyön sai koston kerta. Mut haastoit myöskin hämärämmät työt, halujen päivät, lemmen vienot yöt, Helenan ryöstön, vanhempainsa vimman, ja itkut Periboian ihanimman. Nimeä monta muuta, perhosia, tuon liekin liedon kaikki polttamia; hylätty Ariadne, saaren tytti; ja vihdoin Phaidra, joka urhon sytti. Sa muistat, usein kesken kertomasi sua pyysin säästämään jo sanojasi; tuon halvan poistaa öisin puolen toisen tarusta tahtonut ma miehen moisen. Ieskö sama nyt mun sortaisko? Niin alas jumalat mun murtaisko? Työt uljaat puhdistaa voi Theseuksen, mut mitkä mulle soisi puolustuksen? Isäni suuren ansioita vailla en saa myös rikkoa ma taaton lailla. Mut jos mun sentään täytyis lannistua, Arikia ei varmaan voita mua. Muistaisi enkö iki-estettä, mi meidät erottaa? Ah, tiedät sä: ei koskaan sulhoa suo murheiselle isäni Pallantidein sisarelle,
Phaidra
Hippolytos. Theramenes.
HIPPOLYTOS. Tein päätökseni, Theramenes: lähden. Troizenin jätän epäilyksen tähden, mi mua kalvaa. Ah, ma punastun jo pitkää täällä toimettuutta mun! Kuus kuuta poissa ollut taatto on, en tiedä, alla minkä auringon, en, mitkä heittää häntä hyrskyt, vahdot.
THERAMENES. Hakea mistä, herra, häntä tahdot? Jo vuoksi pelkosi tuon oikeimman uhmailin Isthmoon kahden meren vimman, kyselin, tutkin teitä Theseuksen virroilta kuolon, mailta manan uksen; on tiedusteltu Elis, Tainaros, myös meri, minne sammui Ikaros. Mit' enää toivot? Mikä ilman-ala vois olla isäs piilopaikka sala? Kenties ei taattos itse tahdokaan, salasta hän ett' ilmi saatetaan? Kenties, sill'aikaa kuin on tuska meillä, hän tyynnä kulkee lemmen lehtoteillä, tuo urho, uutta vartoin suudelmata…
HIPPOLYTOS. Ma pyydän: kuninkaalle kunniata. Hän jättänyt on erheet nuoruuden, ei enää orja halpain kahletten. Jos on hän, on hän yksin Phaidran vanki, ei kateensyitä enää hälle hanki. Hakien häntä seuraan tehtävääni ja pääsen täältä, missä pyörtyy pääni.
THERAMENES. Ah, mistä asti paikkaa pakenet, kuss' elit lapsuuspäivät herttaiset, miss' unohdit sa myöhemminkin tovin Ateenan humut sekä loistot hovin. Salaisen vaaras, murhees tietää soisin.
HIPPOLYTOS. Tuo onnen aik' on mennyt. Kaikk' on toisin, siit'asti kuin sai seutuun rauhaiseen tuo tytär Minoon Ja Pasiphaen.
THERAMENES. On tuttu mulle tuskiesi syy: se Phaidra on, mi tääll' on onnes kyy, tuo turman emintimä. Tuskin näki hän sun, maanpakolaiseks kun jo teki. Mut tylsä on jo tutkain vaimon vihan, mi sua etsi, ellei poikki ihan. Ei tarvis lie sun vuoksi naisen huolla, mi kuoleva on taikka tahtoo kuolla; on sairas Phaidra, outo häll' on tauti, ei elostaan, ei auringosta nauti; kutoa kuinka vois hän vaaraa sulle?
HIPPOLYTOS.
Vihansa heikko pelon syy ei mulle.
Ma vihollista toista pakenen,
Arikia on nimi armas sen,
tuon meille turmaa tuovan heimon jatko.
THERAMENES.
Sinäkin — kuinka? — häntä vainoatko?
Rikkoivat veljet, viaton on sisar,
tuo hertas, vaikka veren julman pisar.
Vihaatko syyttömiä sulojansa?
HIPPOLYTOS.
Jos vihaisin, en karttais katsettansa.
THERAMENES. Syyn oikean sun pakoos selitänkö? Tuo jumal-ylväs Hippolytos, hänkö, mies lemmen kahlehisin taipumaton, isänsä erheen valtaan vaipumaton, nyt Aphroditen alammainen oisko, tajuta Theseuksen virheet voisko? Uhraatko muiden kuolevaisten tapaan jo lemmen alttarille tahtos vapaan? Rakastat, prinssi?
HIPPOLYTOS. Mitä lausut mulle? Mun tunnet, aatoksein on auki sulle, tää sydän ylväs, ylenkatseellinen, — sen oisko häpeää nyt sykkiminen? Imetti amazoni-äiti mun, sain hältä mielen kovan, karaistun; mut myöhemmin, kun vartuin mieheksi, ihastuin, tuntiessa itseni. Niin kiinnyit minuun, niin sa kerroit tarun minulle taatostani, tuiman, karun; vereni hehkui, sydän sykki tulta, kun kuulin sankartyöt ma suuret sulta. Kuvasit urhon mulle miekkoineen, mi korvas maailmalle Herakleen, mi pedot tappoi, rosvot rankaisi, luut Peripheteen hajan heitteli ja Kreta huurui Minotauroon verta, Prokrustes, Kerkyön sai koston kerta. Mut haastoit myöskin hämärämmät työt, halujen päivät, lemmen vienot yöt, Helenan ryöstön, vanhempainsa vimman, ja itkut Periboian ihanimman. Nimeä monta muuta, perhosia, tuon liekin liedon kaikki polttamia; hylätty Ariadne, saaren tytti; ja vihdoin Phaidra, joka urhon sytti. Sa muistat, usein kesken kertomasi sua pyysin säästämään jo sanojasi; tuon halvan poistaa öisin puolen toisen tarusta tahtonut ma miehen moisen. Ieskö sama nyt mun sortaisko? Niin alas jumalat mun murtaisko? Työt uljaat puhdistaa voi Theseuksen, mut mitkä mulle soisi puolustuksen? Isäni suuren ansioita vailla en saa myös rikkoa ma taaton lailla. Mut jos mun sentään täytyis lannistua, Arikia ei varmaan voita mua. Muistaisi enkö iki-estettä, mi meidät erottaa? Ah, tiedät sä: ei koskaan sulhoa suo murheiselle isäni Pallantidein sisarelle,
HIPPOLYTOS. Tein päätökseni, Theramenes: lähden. Troizenin jätän epäilyksen tähden, mi mua kalvaa. Ah, ma punastun jo pitkää täällä toimettuutta mun! Kuus kuuta poissa ollut taatto on, en tiedä, alla minkä auringon, en, mitkä heittää häntä hyrskyt, vahdot.
THERAMENES. Hakea mistä, herra, häntä tahdot? Jo vuoksi pelkosi tuon oikeimman uhmailin Isthmoon kahden meren vimman, kyselin, tutkin teitä Theseuksen virroilta kuolon, mailta manan uksen; on tiedusteltu Elis, Tainaros, myös meri, minne sammui Ikaros. Mit' enää toivot? Mikä ilman-ala vois olla isäs piilopaikka sala? Kenties ei taattos itse tahdokaan, salasta hän ett' ilmi saatetaan? Kenties, sill'aikaa kuin on tuska meillä, hän tyynnä kulkee lemmen lehtoteillä, tuo urho, uutta vartoin suudelmata…
HIPPOLYTOS. Ma pyydän: kuninkaalle kunniata. Hän jättänyt on erheet nuoruuden, ei enää orja halpain kahletten. Jos on hän, on hän yksin Phaidran vanki, ei kateensyitä enää hälle hanki. Hakien häntä seuraan tehtävääni ja pääsen täältä, missä pyörtyy pääni.
THERAMENES. Ah, mistä asti paikkaa pakenet, kuss' elit lapsuuspäivät herttaiset, miss' unohdit sa myöhemminkin tovin Ateenan humut sekä loistot hovin. Salaisen vaaras, murhees tietää soisin.
HIPPOLYTOS. Tuo onnen aik' on mennyt. Kaikk' on toisin, siit'asti kuin sai seutuun rauhaiseen tuo tytär Minoon Ja Pasiphaen.
THERAMENES. On tuttu mulle tuskiesi syy: se Phaidra on, mi tääll' on onnes kyy, tuo turman emintimä. Tuskin näki hän sun, maanpakolaiseks kun jo teki. Mut tylsä on jo tutkain vaimon vihan, mi sua etsi, ellei poikki ihan. Ei tarvis lie sun vuoksi naisen huolla, mi kuoleva on taikka tahtoo kuolla; on sairas Phaidra, outo häll' on tauti, ei elostaan, ei auringosta nauti; kutoa kuinka vois hän vaaraa sulle?
HIPPOLYTOS.
Vihansa heikko pelon syy ei mulle.
Ma vihollista toista pakenen,
Arikia on nimi armas sen,
tuon meille turmaa tuovan heimon jatko.
THERAMENES.
Sinäkin — kuinka? — häntä vainoatko?
Rikkoivat veljet, viaton on sisar,
tuo hertas, vaikka veren julman pisar.
Vihaatko syyttömiä sulojansa?
HIPPOLYTOS.
Jos vihaisin, en karttais katsettansa.
THERAMENES. Syyn oikean sun pakoos selitänkö? Tuo jumal-ylväs Hippolytos, hänkö, mies lemmen kahlehisin taipumaton, isänsä erheen valtaan vaipumaton, nyt Aphroditen alammainen oisko, tajuta Theseuksen virheet voisko? Uhraatko muiden kuolevaisten tapaan jo lemmen alttarille tahtos vapaan? Rakastat, prinssi?
HIPPOLYTOS. Mitä lausut mulle? Mun tunnet, aatoksein on auki sulle, tää sydän ylväs, ylenkatseellinen, — sen oisko häpeää nyt sykkiminen? Imetti amazoni-äiti mun, sain hältä mielen kovan, karaistun; mut myöhemmin, kun vartuin mieheksi, ihastuin, tuntiessa itseni. Niin kiinnyit minuun, niin sa kerroit tarun minulle taatostani, tuiman, karun; vereni hehkui, sydän sykki tulta, kun kuulin sankartyöt ma suuret sulta. Kuvasit urhon mulle miekkoineen, mi korvas maailmalle Herakleen, mi pedot tappoi, rosvot rankaisi, luut Peripheteen hajan heitteli ja Kreta huurui Minotauroon verta, Prokrustes, Kerkyön sai koston kerta. Mut haastoit myöskin hämärämmät työt, halujen päivät, lemmen vienot yöt, Helenan ryöstön, vanhempainsa vimman, ja itkut Periboian ihanimman. Nimeä monta muuta, perhosia, tuon liekin liedon kaikki polttamia; hylätty Ariadne, saaren tytti; ja vihdoin Phaidra, joka urhon sytti. Sa muistat, usein kesken kertomasi sua pyysin säästämään jo sanojasi; tuon halvan poistaa öisin puolen toisen tarusta tahtonut ma miehen moisen. Ieskö sama nyt mun sortaisko? Niin alas jumalat mun murtaisko? Työt uljaat puhdistaa voi Theseuksen, mut mitkä mulle soisi puolustuksen? Isäni suuren ansioita vailla en saa myös rikkoa ma taaton lailla. Mut jos mun sentään täytyis lannistua, Arikia ei varmaan voita mua. Muistaisi enkö iki-estettä, mi meidät erottaa? Ah, tiedät sä: ei koskaan sulhoa suo murheiselle isäni Pallantidein sisarelle,
0.99
In Stock
5
1
Phaidra
Phaidra
eBook
$0.99
Related collections and offers
0.99
In Stock
Product Details
| BN ID: | 2940148298717 |
|---|---|
| Publisher: | Lost Leaf Publications |
| Publication date: | 01/19/2014 |
| Sold by: | Barnes & Noble |
| Format: | eBook |
| File size: | 174 KB |
| Language: | Dutch |
From the B&N Reads Blog