Syntyähän sitä täytyy.
Savossahan se Juho Oukkari näki ensimäisen päivän valkeuden, niinkuin moni muukin ennen häntä ja hänen jälkeensä. Mitään erin-omaista kerrottavaa ei siitä ole, sillä se kävi aivan samalla tavalla kuin kaikkein muidenkin tulo tähän matoiseen maailmaan. Ensitöikseen huutaa rämisti poika kelpolailla, antaen siten ensiaikoina kylliksi huolta heikolle äidille ja työtä kylän kummitädeille. Lapsi oli terve, pyöreä ja lihava pojan pullukka, ja kummitädit kilvan ihmettelivät, kuinka hän on isänsä näköinen. Kun lapsi vähän kasosi ja vöyristyi, oli hän yhtä kaunis ja täyteläinen kuin mikä muu lapsi hyvänsä; olisipa hän syntymänsä ja näkönsä puolesta kelvannut kuulumaan vaikka vapaasukuiseen säätyyn. — Kyllä kai — mutta, mutta.
Niin. Onnetar ei ollut suonut Oukkarille ylhäistä syntyperää. Hänen vanhempansa olivat tuota köyhää tilatonta väkeä, jota niin runsaasti Savossakin löytyy. Toisen huoneen nurkassa, muiden jalvoissa ja tiellä, kokivat he lapsiensa kanssa aikaansa viettää. Ei ollut lihavat päivät vasta maailmaan tulleen vanhemmilla. Isä koki kyllä ahkerasti olla vieraan työssä ja äitikin vuovasi minkä suinkin voi, mutta työtä oli niukalta ja palkat olivat huonot. Talvella, työttömänä aikana, täytyi ottaa kesätyön päälle viljaa, jos mieli oli päivästä toiseen päästä. Kun parassa aikanakin maksettiin vaan kappa jyviä päivältä, puoleksi rukiita ja ohria, meni kesä velkoja maksaissa, eikä talven varaksi tullut mitään kokoon.
Tällä tavalla sitä kuitenkin mennä kilkuteltiin eteen päin. Jos ei ollut isot varat, niin eipä vaatimuksetkaan olleet suuret, sillä eihän oltu paljolle totuttukaan. Pettua pantiin leipään ja kun sen höysteeksi saatiin pisara hapanpiimää ja muikun suolavettä, oli kaikki hyvin. Kun saatiin joku kappa jyviä, jauhettiin ne käsikivillä petäjäisen höystöksi. Jauhamisen vaivojen palkinnoksi ja päätökseksi keitettiin tavallisesti selvästä viljasta puuroa ja silloin oli oikein riemu- ja juhla-päivä.
Niin. Olisihan sitä tällä tavalla menty, eikä elämä olisi tuntunut pahaltakaan eikä puutteenalaiselta, tavalliselta menolta vaan, mutta pahempaa seurasi perästä. Tuli, näette, kova katovuosi ja sitä seurasi tuhoa tuottava kulkutauti. Tämä työnsi tuhansia näljän ja puutoksien kanssa taistelevia ihmisiä tuonen tuville. Se sulki apajaansa isän sekä kaksi heidän lapsistansa ja niin he peitettiin maan mustiin multiin.
Leski jäi nyt nuorimman poikansa kanssa, tuettomana ja turvattomana, avaraan, mutta samassa ahtaasen maailmaan. Kovin suri hän ensimältä miehensä kuolemaa, mutta päähän se tulee vihdoin surullekin.
Vaikka olikin kovat ja ahtaat ajat, tuli leski kuitenkin pikku poikansa kanssa toimeen kuta kuinkin. Hän oli ahkera ihminen ja koki ansaita talvisina aikoina käsitöillään ja kesällä isompaa työtä raatamalla.
Jo aikaisin opetti hän poikansa lukemaan ja pojalla olikin niin ankara halu siihen, että äidin täytyi häntä opettaa, vaikkei olisi kaikesti joutanutkaan. Lukemiseen opettamisen ohessa opetti äiti myös pojallensa, mitä hyötyä lukemisesta ihmiselle on. Hän kertoi nuorelle ja halulliselle oppilaalleen Jumalasta ja Jumalan Pojasta, kuinka he rakastavat kaikkia ihmisiä, kun ihmiset vaan heitä rakastavat ja kuinka hyvät ihmiset pääsevät kuoltuansa Jumalan luo taivaasen. Poika kuunteli suurella halulla äitinsä opetuksia ja ne painuivat syvälle hänen lapsi-sydämeensä. Tämä kiihoitti suuresti pojan lukuhalua, sillä hän tahtoi kirjasta tulla tuntemaan vielä paremmin Jumalaa.
