Keijukaisen iho hohkasi viattomuutta. Hänen silmänsä olivat suuret ja tarkkaavaiset, ja hänen suipot korvansa saivat hänet näyttämään tarkkakuuloiseltakin. Lanteille saakka ulottuneet hiukset verhosivat hänen nuorekkaita, kiinteitä rintojaan. Niiden huipulla nännit törröttivät terävinä kuin jäiset, lumen peittämät vuorenhuiput. Hän hyväili nännejään toisella kädellään tanssinsa aikana. Toinen käsi oli etsiytynyt syvälle jalkoväliin. Napa oli kuin pieni railo hänen litteällä vatsallaan, ja häpykarvoitus erottui tummana ja selväreunaisena hänen kummullaan. Häntä menninkäinen tavoitteli, se oli elämäntavoite. Menninkäinen huohotti. Keijukainen oli hänen valittunsa ja hän keijukaisen tuona houkutusten yönä, jolloin taruolennot ja hirviöt heräsivät henkiin.Menninkäinen astui hiirenhiljaa esiin piilopaikastaan. Keijukainen pystyi vain kuulemaan hänet. Huilunsoitto lakkasi, ja keijukainen lopetti tanssimisen. Hän jäykistyi kuin salaman iskemänä, kun hän näki menninkäisen, joka katsoi häntä.Miten tarina jatkuu?Lue myös novelli Ulkotulen äärellä.-
