1. Juhana saapi herttuakunnan Suomessa.
Vaikka valtakunta Kustaa Vaasan loppuaikoina oli hyvässä voimassa ja kunnossa, niin epäluuloiseksi ja araksi tullut vanhus näki kuitenkin tulevaisuudessa kaikellaisia mustia aaveita. "Aika tulee", lausui hän viimeisessä puheessaan säädyille, "jolloin Ruotsin lapset mielellään kaivaisivat minut mullasta, jos voisivat." Valitettavasti tämä ennustus hyvinkin pian toteutui, ja osaksi juuri yhden Kustaan säätämän säännön vuoksi, josta hän oli toivonut paljon hyvää.
Samassa näet, kun vanhin poika Arbogassa määrättiin kruununperilliseksi, kuningas vakuutti myös säätyjen päätöksellä erinäiset perinnölliset aluskunnat muillekin pojilleen. Näissä herttuakunnissaan piti heidän saada hallita ja vallita melkein itsenäisesti. Se vain oli ehdoksi pantu, että heidän piti aina olla Ruotsin kuninkaalle uskollisia ja vaadittaessa antaa sotavoimansa hänelle avuksi.
Tätä laitosta säätäessään taisi Kustaa Vaasalla olla kahdellainen tarkoitus. Ensiksikin hän tahtoi myös nuoremmille pojilleen,[1] joita hän rakasti enemmän kuin vanhinta, jättää korkeamman arvon ja suuremman vallan. Ja toiseksi luuli kuningas tällä tavoin vielä paremmin vahvistavansa sukunsa nuorta valtaa, kun jokainen hänen pojistaan koroitettaisiin tavallisen aatelismiehen yläpuolelle. Sittenhän muka sitä pikemmin unohtuisi, että Vaasat olivat ennen olleet vain muun aatelin vertaisia. Muuten niin viisas hallitsija ei huomannut, että tämmöisestä vallan jaosta välttämättömästi piti syntyä eripuraisuutta veljesten välillä.
Oikeastaan olisi herttuain pitänyt saada osansa vasta isän kuoltua, jolloin vanhinkin veli oli perivä kruunun. Mutta Kustaa tahtoi itse saada antaa herttuakunnan rakkaimmalle, toiselle pojalleen, Juhanalle. Venäjän sodan vuoksi Suomeen lähtiessään hän vei tämän pojan kanssaan ja antoi hänen alusta alkain ottaa osaa kaikkiin neuvotteluihinsa sekä toimiinsa. Eikä aikaakaan, niin Kustaa kesäkuun 27 p. 1556 julisti antaneensa Juhanalle Turun ja Kastelholman linnat sekä Kokemäen kuninkaankartanon ynnä niiden alle kuuluvat läänit, nimittäin: Varsinais-Suomen, Ahvenanmaan ja Satakunnan. Tämän alustan haltijana sai Juhana tästä lähtien arvonimen Suomen herttua. Seuraavana vuonna, kun lahjoitus vaakunakirjalla vahvistettiin, tuli siihen vielä lisäksi Raaseporin linna ja sen mukana läntinen Uusimaa.
Ruotsiin palatessaan antoi kuningas pian sen jälkeen hänelle vieläkin suuremman vallan. Hän asetti näet Juhanan ylimäiseksi käskynhaltijakseen eli pää-maaherrakseen koko Suomenmaan yli. Semmoisena piti herttualla olla oikeus säätää ja päättää kaikista asioista, ikäänkuin olisi kuningas itse ollut läsnä. Myös olivat kaikki Suomessa silloin majailevat sotajoukot, s.o. enin osa Ruotsin valtakunnan armeijaa, hänen käskyjensä alaisina.
Monesti ovat vanhojen viisastenkin päät menneet pyörälle, kun he äkkiä ovat saaneet virkoja ja suuren vallan. Kummako siis jos yhdeksäntoista-vuotias Juhana, joka luonteeltaan jo oli kunnianhimoinen ja turhamielinen, ei malttanut pysyä hänelle määrättyjen rajojen sisällä. Herttuakunnassaan hän piankin alkoi käyttäytyä kuin täysivaltainen hallitsija ainakin. Alussa vuotta 1558 hän otti herttuakunnassa asuvalta aatelistolta erityisen uskollisuusvalan, jossa muutamat lauseet kuuluivat sangen arveluttavilta. Vannojat näet sitoutuivat puolustamaan herttuan henkeä ja oikeuksia sekä ulko- että sisämaisia hankkeita vastaan, kuka ikänä yrittäisikin herttualle vääryyttä tehdä. Eikä aikaakaan, niin alkoi Juhanasta hänen herttuakuntansa tuntua ahtaalta. Kun hän ei voinut toivoa saavansa lisää Suomenmaasta, loi hän halukkaan silmäyksen Suomenlahden toiselle puolelle, Liivinmaille,[2] missä asianhaarat paraikaa tarjosivat hyvän tilaisuuden uskaliaalle yrittelijälle.
