Paikka: Etualalla tyvenkulkuinen joki. Sen rannalla pieni aukea nurmikko, jota rajottaa sivuilta ja takaa lehti- ja hedelmäpuumetsä. Taka-alalla Kainin maja metsänreunassa. Etäämpänä metsäisiä vaaranhuippuja.
Aadan ja Sillan pukuna lyhyt hame kuitukudelmasta, yläruumiin verhona liivintapainen; käsivarret, osa rintaa, olkapäät, jalat ja sääret paljaina; vyöllä uumanauhasta riippuvien nahkarihmasten muodostama esiliina. Hiukset valtoimina, ainoastaan eräästä kohti nahkarihmalla sidotut. Kaulassa helminauha erivärisistä kuivatuista marjoista ja erimuotoisista luulevyistä. Rannerengas luu- ja hedelmäkoristeista.
SILLA suuren, tuuhean omenapuun oksalla, AADA sen alla, kädessä pieni juurista punottu vasu, jossa on muutamia omenoita.
AADA. Tuolla, aivan pääsi kohdalla!
SILLA. Tuoko suuri?
AADA. Juuri se. Eikö sen poski ruskota?
SILLA. Totta. Kun vain yltäisin.
AADA. Usko pois: siitä tulee hauska yllätys! Kain tulee, Aabel tulee, vanhukset tulevat, ja ensimäiset omenat tervehtivät: terve tuloa, satoaika joutuu!
SILLA. Verratonta, sisko! Se oli oiva ajatus.
(Tarjoo poimimansa omenan.)
AADA. Yks — kaks — kolme — neljä — viis — kuus! Kunpa saisimme vielä muutamia, niin johan tässä alkaisi —
(Torventoitotusta kuuluu.)
SILLA. Aabel, Aabel!
AADA. Sepä sukkelasääri! Joutuun piiloon, Silla! Tuolle oksalle, rungon taa. Sukkelaan!
SILLA. Miksi? Vastaan tahtoisin rientää. En ymmärrä.
AADA. Ei tarviskaan. Ymmärrät kyllä sitte. (Torventoitotusta aivan läheltä) Sukkelaan, sukkelaan!
(Panee omenavasun puun juurelle, rientää majalle päin.)
AABEL tulee, torvi olkarihmasta riippuen.
[Aabel: lempeäsilmäinen, vaaleaverinen, hiukan lihavahko. Pukuna aivan lyhyt hame ja takintapainen yläruumiin verho; käsivarret, olkapäät, osa rintaa, sääret ja jalat paljaina. Uumenilla vyö, jossa kiviveitsi. Vaaleat hiukset aivan valtoimina, ei päähinettä, parraton. Kaulassa luukoriste, johon on piirretty Jehovankuva.]
AABEL. Aada! — Jehovan rauha, sisko!
AADA. Samoin sulle, veljyt! — Ovatko lampaasi jo paalutuksessa?
AABEL. Juuri toin. Turvassa ovat kaikki yön lauhan saapuessa.
AADA. Miksei Silla-sisko vielä tullut?
AABEL. Eikö hän ole täällä? En tavannut majalla, luulin tänne tulleensa.
AADA. En ole nähnyt sitte aamurukouksen.
AABEL. Sitte aamurukouksen?
AADA. Niin. Luulin kanssasi kedolla olleen. Mutta, veli hyvä —
AABEL. Mitä?
AADA. Kunpa — kunpa ei lie karannut ystäväsi!
AABEL. Mitä tuo nyt taas on olevinaan?
AADA. Karannut, karannut — kyllästynyt sinuun, juossut tiehensä! Etkö ymmärrä, sinä lampuri, joka olet niin monesti ennenkin karanneen jälestä juossut?
AABEL. Heitä jo tuhma leikkisi! Silla on varmaan vanhusten majalla. Käyn etsimään.
AADA. Mitäpä sillä kiirettä, käymme sitte yhtenä. Tulehan tänne! Näytän sulle jotakin uutta.
AABEL. Tulen heti. Käyn ensin Sillan hakemassa.
AADA. Siis sittekin karann…
AABEL. Harmistun jo melkein — sinä se olet aina laisesi.
No, mitä tuo uusi sitte on olevinaan?
AADA (menevät omenapuuta kohti). Näetkös, kun tänään on omenapuuhuni ilmestynyt outo lintu. En ole semmoista ennen nähnyt.
AABEL. Outo lintu?
AADA. Hiljemmin, veljeni, hiljemmin — ettei säiky!
Aivan outo mulle, vaan ehkä sinä tuntenet. Varsi sinervä, rinta vaalea, päälaki kellervä, ihmeen kauniit silmät. — Tuonne katso!
AABEL. Enhän minä näe mitään.
AADA. Etkö näe? Annappa kun kutsun, se vastaa heti! Lintuseni, pienoseni: tviiv tviiv tvir rir rir!
SILLA (rungon takaa). Tviiv tviiv tvir rir rir!
AABEL. Se kumma! Kuulen, vaan en näe vieläkään.
AADA. Kutsutaanpa esiin. Tviiv tviiv! Näyttäy lintu, älä pelkää sirkku!
