50% Off The Criterion Collection Shop Now

Aamun miehiä

Suomalaisten ylioppilasten asuinhuone Wittenbergissä. Perällä pieniruutuinen akkuna. Sen edessä tilava, tukevatekoinen, ristikkojalkainen pöytä. Pöydän takana penkki, samoin etupuolella. Kummassakin päässä jakkarat. Vasemmalla ovi. Oikeassa peränurkassa tilava vuode. Sen päässä pari kirstua. Oviseinällä riippuu nauloissa muutamia vaatekappaleita. Pöydällä kirjoja, kirjoitusvehkeet hanhensulkineen sekä rautainen kynttilänjalka, jossa lopullaan riutuva talikynttilän pätkä niukasti valaisee huonetta.

Simo Viipurilainen, pitkä luiseva mies, istuu pöydän oven puoleisessa päässä, selkä köyryssä, pää molempiin käsiin nojaten, ja väliin käheästi yskien lukee ääneti edessään olevaa kirjaa. — Martti Teitti, lyhempi ja vantterampi, istuu huolettomassa asennossa pöydän takana ja vihellellen piirustelee hanhenkynällä edessään olevan kirjan kanteen. Kumpikin on puettu mustaan barettiin ja samanväriseen, kuluneeseen kauhtanaan.

TEITTI. Kuuletko, Simo veljeni, kuinka suoleni panevat yhä äkäisempiä protesteja tätä nykyistä olotilaamme vastaan?

SIMO (Päätään nostamatta.) Hm!

TEITTI. Jaksatko vielä muistaa, milloinka me viimeksi söimme?

SIMO. Mm — mm — tuota, eikö se ollut eilen illalla?

TEITTI. Eikö siitä todellakaan ole sen pitempi aika? Sanopas, onko sinulla vielä ollenkaan nälkä? Saattaisitko panna suuhusi, jos tuohon pöydälle äkkiä ilmestyisi esimerkiksi pyöreä ja paksu limppu … savustettu kinkku … mehevä kappale keltaista juustoa…

SIMO (Vilkaisten kirjan yli pöydälle ja tehden levottoman liikkeen.)
Mm — mm!
TEITTI. Sinähän olit aikoinasi noviisina Viipurin harmaakauhtanain luostarissa. Eikö kaduta, ettet sittenkin tehnyt munkkilupausta? Saisit nytkin täydellä vatsalla lukea pater-nosterisi ja heittäytyä levolle.

SIMO. Joutavia!

TEITTI. Muuten — ravitseeko sinua ollenkaan tuo iankaikkinen Tukydides? Ruumiillisesti nimittäin. Minun aivoni ainakin kieltäysivät äsken luettua ymmärtämästä. Sen sijaan olen piirrellyt tässä vaakunoita. Aatelisveri se, näes, minua siihen houkuttelee. Katsopas tuossa (näyttää kirjankantta Simolle) se on Teitti-suvun vanha vaakuna. Minulla pitäisi olla kaukaisia sukulaisia Skotlannissa, josta joku esi-isistäni on joskus Suomeen retkeillyt. Niillä pitäisi olla siellä oikein linnakin. Pirn of Teet. Eikös se kuulosta oikein korkea-aateliselta? Mitäs arvelisit, jos heittäisin tämän wittenbergiläisen nälkäkylän siihen ja lähtisin sinne sukulaisteni luo? Sinä voisit seurata mukana minun aseenkantajanani.

SIMO. Älä joutavia!

TEITTI. Mutta oletpa sinä oikein vakavalla päällä! (Äänettömyys, jonka kestäessä Teitti alkaa jälleen vihellellä.)

SIMO. Tuota … luuletko veli Agricolan saavan kaupungilla mitään aikaan?

TEITTI. En voi sanoa, sillä sydämeni lakkasi juuri nyt aavistuksia tuntemasta.

SIMO. Kenen puoleen hän oikeastaan voisi enää kääntyä, sillä olemmehan näinä päivinä miltei kaikki paikat läpi nuuskineet?

TEITTI. Mutta jospa hän on mennyt itse ukon puheille.

SIMO. Ukon?

TEITTI. Niin — tohtori Martinuksen.

SIMO. Olisiko hän rohjennut?

TEITTI. Minusta oli hänen ryhtinsä lähtiessä hieman sellainen. Muuten — onko tuo kynttiläntynkäkin liittoutunut nälän kanssa meitä kiusaamaan? Sehän jättää meidät siinä tuokiossa pimeyteen. Ja muistaakseni se on viimeinen kynttilämme.

SIMO. Niin on.

TEITTI. Katsos, jos se nyt vain sammuu, ennenkuin — ja nythän se sen tekeekin, katsos vain! (Kynttilä riutuu sammuksiin; huonetta valaisee sen jälkeen ikkunasta virtaava kuunvalo.) Ergo: fiat nox!

SIMO. Mitä sinun pitikään sanoa?

"1118195195"

Aamun miehiä