Oliverin puutarha.
(Orlando ja Aadam tulevat.)
ORLANDO. Mikäli muistan, Aadam, oli asia näin: hän määräsi testamentissaan minulle vain tuhannen vaivaista kruunua, ja, niinkuin sanoit, siunauksensa nimessä velvoitti veljeni kasvattamaan minua hyvin; ja siitä alkaa surkeuteni. Jaques-veljeäni hän pitää koulussa, ja huhu kertoo vallan ihmeitä hänen edistymisestään; mutta minua hän kasvattaa täällä kotona kuin moukkaa, tai, oikeammin puhuen, antaa minun elää täällä kotona ilman kasvatusta. Sillä sanotteko minun-sukuiselleni aatelismiehelle sopivaksi tämmöistä kasvatusta, joka ei vähääkään eroa härän ruokosta? Hänen hevosistaan pidetään parempaa huolta; paitsi että niitä hyvin ruokitaan, saavat ne myöskin koulutusta, ja sitä varten palkataan kalliita ratsunopettajia; mutta minua, omaa veljeänsä, hän ei muuta kuin pitää lihassa, josta hyvästä elukat tunkiolla ovat hänelle yhtä kiitolliset kuin minäkin. Paitsi tuota tyhjää, jota hän niin ylenmäärin minulle suo, näyttää hänen menettelynsä ottavan minulta pois senkin vähän, mitä luonto on minulle antanut; hän panee minut syömään palvelijainsa kanssa, epää minulta veljen paikan ja turmelee, mikäli hänen vallassaan on, kasvatuksellaan minun synnynnäisen jalouteni. Se se, Aadam, minua surettaa; ja isäni henki, jonka tunnen itsessäni asuvan, alkaa kapinoida tätä orjuutta vastaan. En aio kauemmin sitä kärsiä, vaikka en vielä tiedä, millä viisaalla keinolla siitä pääsisin.
AADAM. Tuossa tulee isäntäni, teidän veljenne.
ORLANDO. Mene syrjään, Aadam, niin saat kuulla, kuinka hän minulle tiuskii.
(Oliver tulee.)
OLIVER. Mitä, herraseni? Mitä te täällä toimitatte?
ORLANDO. En mitään; en ole oppinut mitään toimittamaan.
OLIVER. Mitä sitten täällä tyhjäilette?
ORLANDO. Niin, herraseni, autan teitä turmelemaan Jumalan tekoa, mitätöntä veli-raukkaanne, tyhjäntoimituksella.
OLIVER. Jatka paremmin, ja ole kerrassaan epatto.
ORLANDO. Pitääkö minun paimentaa sikojanne ja syödä rapaa niiden kanssa? Minkä tuhlaajapojan osan olen minä hävittänyt, että minun piti tällaiseen kurjuuteen joutua?
OLIVER. Tiedättekö, herraseni, missä olette?
ORLANDO. Oh, varsin hyvin; täällä teidän puutarhassanne.
OLIVER. Tunnetteko, kuka on edessänne?
ORLANDO. Paremmin kuin edessäni-olija tuntee, kuka minä olen. Tunnen teidät vanhimmaksi veljekseni, ja veriheimolaisuuden nimessä pitäisi teidänkin samoin tuntea minut. Kansakuntain hyvä tapa sallii teille etusijan siksi, että olette esikoinen, mutta sama perintätapa ei ota minulta vertani, vaikka olisi kaksikymmentä veljeä välillämme. Minussa on isääni yhtä paljon kuin teissä; vaikka, sen myönnän, te, aikaisempana, olette lähempänä hänelle tulevaa kunnioitusta.
OLIVER. Mitä, poika?
ORLANDO. Hiljaa, hiljaa, vanhin veli! Siihen olette liian nuori.
OLIVER. Käytkö minuun käsiksi, konna?
ORLANDO. En ole mikään konna; olen ritari Roland de Bois'n nuorin poika. Hän oli isäni, ja se on kolmin kerroin konna, joka sanoo, että sellaisen isän lapset ovat konnia. Jos et olisi veljeni, en hellittäisi kurkustasi tätä kättä, ennenkuin toisella olisin nyhtänyt kielen suustasi tuon sanan tähden. Olet itseäsi herjannut.
AADAM (tulee esiin). Hyvät herrat, rauhoittukaa! Isänne muiston tähden, sopikaa!
OLIVER. Päästä, sanon minä!
ORLANDO. En, ennenkuin hyväksi näen: teidän pitää kuulla minua. Isäni velvoitti testamentissaan teitä antamaan minulle hyvän kasvatuksen. Te olette pitänyt minua kuin talonpoikaa, pidättäen ja peitellen minulta kaikki ylhäissukuisen avut. Isäni henki elää valtavana minussa, ja minä en tätä kauemmin kärsi