Sali herttuan hovilinnassa.

(Herttua, Aegeon, vanginvartija, oikeudenpalvelijoita
ja muita seuralaisia tulee.)

AEGEON.
Solinus, jatka, surma mulle säädä,
Ja kuolotuomiolla tuskat päätä.

HERTTUA.
Äl' intä, Syrakusan kauppias.
Sun hyväkses en loukkaa lakejamme.
Se riitaisuus ja vaino, jonka nosti
Taannoinen herttuanne herja teko
Mun maani kunnon kauppiaita kohtaan —
Joilt' ynsä laki otti lunnaiks veren,
Kun henkeään ei rahall' ostaa voineet —
Pois tuimast' ajaa katseestani säälin.
Näet, verivaino tuo kun alkoi meidän
Ja korskain kansalaistes välillä
Niin juhlallinen kansanpäätös lehtiin,
Niin Syrakusassa kuin meilläkin,
Kaikk' estää kauppa vihollisen maalla.
Ja vielä lisäksi: ephesolainen
Jos tulee Syrakusan markkinoille,
Tai taas jos syrakusalainen saapuu
Epheson satamaan, niin surman saa
Ja tavaransa menee herttualle,
Jos tuhatta ei markkaa suorita
Sakoiksi hän ja päänsä päästimeksi.
Sun varasi, jos kuinka arvataan,
Ei nouse ylemmäksi sataa markkaa;
Siis laki tuomitsee sun kuolemaan.

AEGEON.
Se lohduttaa: kun tuomioni saan,
Niin tuskat päättyy päivän laskemaan.

HERTTUA.
Lyhyeen kerro, Syrakusan mies,
Min tähden kotikaupunkisi jätit
Ja miksi tulit tänne Ephesoon.

AEGEON.
Ei vaikeampaa tehtävätä lie
Kuin kertomattoman on tuskan kerto.
Mut, jotta mailma tietäis, että surmaan
Mun luonnonkäsky vei eik' inha rikos,
Niin kerron minkä sallii suruni.
Ma Syrakusass' olen syntynyt;
Nain vaimon, jok' ois onnen mulle tuonut
Ja minä hälle, jos ois onni suonut.
Iloa oli elo; varat karttui
Etuisain matkain kautta Epidamnoon,
Joit' usein tein. Mut toimijani kuoli,
Ja pelko, ettei kauppa menis lamaan,
Mun riisti hellän vaimon sylistä.
Kuus' kuukautt oltiin erin; silloin hän —
Vaikk uupumallaan mielitaakkans' alla,
Tuon rangaistuksen, jok' on vaimon osa —
Jo ryhtyi toimiin mua seuratakseen
Ja pian terveenä mun saavutti.
Et aikaakaan, niin onnellinen äiti
Hänestä tuli kahden sievän pojan,
Jotk', ihmeeks, niin ol' yhdennäköiset,
Ett' erottaa vain nimestään ne saattoi.
Samassa talossa ja samaan aikaan
Kaks poikaa kansan-vaimo synnytti
Niinikään kaksoiset ja yhdenmoiset.
Kun perin köyhät oli vanhemmat,
Ne pojilleni palvelijoiks ostin.
Pojista moisist' ylen ylväänä
Hopitti vaimo usein kotimatkaan;
Väkisin suostuinkin. Ah liian varhain
Tulimme laivaan! Tuskin peninkulman
Olimme Epidamnost' ehtineet,
Kun tuulta aina totteleva syvyys
Jo antoi turmiokkaan tuhon merkin.
Ei enää ollut suurta toivoa.
Hämärä valonhäive taivaalta
Vain teki tuskaiselle tunnollemme
Pikaisen surman kahta varmemmaksi.
Sit' iloll' oisin itse syleillyt,
Mut vaimoni kun lakkaamatta itki —
Hän itki ennalta, kun näki vaaran —
Ja poika-kullat saineest' uikuttivat —
Tavasta vain ja vaaraa tuntematta —
Mun täytyi meille saada viivykettä,
Ja tämän sain, — ei muuta neuvoa:
Veneeseen merimiehet pakons' otti
Ja meille laiva jäi, jo hukkumallaan.
Emonen, enin arka kuopuksestaan,
Sitaisi tämän pieneen hätämastoon —
Jok' aina myrskyn vuoks on varana —
Ja toisistakin kaksoisista toisen.
Minä toisist' yhtä hyvää pidin huolta.
Näin tehtiin lasten. Vaimoni ja minä,
Kummankin silmä missä silmäterä,
Molempiin maston päihin sitouduimme,
Ja ajelimme heti virran mukaan
Päin Korinthoa, niinkuin luulimme.
Mut vihdoin silmäns' aurinko loi maahan,
Hajoittain usman, joka meidät peitti.
Ja ikävöidyn valon voimasta
Tyventyi meri, ja me havaitsimme
Kaks laivaa, jotka kaukaa tuli kohti
Korinthosta ja Epidamnosta.
Mut ennenkuin ne saapui — Suo mun päättää!
Alusta tästä arvaa loppu itse.

HERTTUA.
Ei, jatka, vanhus, älä keskeytä;
Sua säälin, vaikk' en sua armahdakaan.

AEGEON.
Sen jumalat jos tehneet ois, ei mulla
Nyt syyt' ois heitä armottomiks syyttää!